Edessä elämäni parhaat vuodet

Raskausuutinen ja uusi perheenjäsen on usein iloinen ja onnea tuova asia niin omassa kuin läheistenkin elämässä. Väistämättä vanhemmuuteen ja varsinkin vauva-aikaan liitetään kuitenkin myös vähemmän houkuttelevia käsitteitä, kuten väsymys, rankkuus, parisuhteen huononeminen ja tiukka taloustilanne.

En halua vähätellä kenenkään kokemusta vauva-ajan rankkuudesta, nuo kaikki pitävät varmasti monen osalta paikkansa. Kun olen lukenut tutkimuksista ja keskustelupalstoilta vanhempien lapsiarjesta, mieleeni nousee kuitenkin vastustus. En minä tuota halua. Haluan onnellisen lapsen, hyvinvoivan perheen, hehkuvan parisuhteen ja rakkaudessa jaetun vanhemmuuden. Näin toki varmasti kaikki haluavat, mutta miksei sitä sanota useinkaan ääneen? Onko kyse mahdottomuudesta, jota ei uskota edes saavutettavan?

Vahva optimisti sisälläni päätti, että uskallan sanoa toiveeni ääneen. Haluan, että tämä ihana raskausaika jatkuu elämäni parhaimpina vuosina. Haluan, että tulevat vuodet ovat toistaiseksi parhaita paitsi itselleni ja lapselle, myös miehelleni, parisuhteelleni ja koko perheellemme. Onnekseni olen rakastunut liki yhtä optimistiseen mieheen. Vaikka mieheni on jo yhden vauva-ajan elänyt ja todella kokenut sen tuoman väsymyksen taakan, hän tarttui yllättävän nopeasti toiveeseeni. Tottakai meillä on edessämme upeat vauvavuodet.

Olemme koko suhteemme ajan keskustelleet paljon, mitä hyvinvointi, onnellisuus, hyvä perhe-elämä ja parisuhde meille tarkoittaa. Tunnistamalla onnenlähteemme, voimme tehdä asioita niiden toteutumiseksi. Olemme myös valmiita hakemaan tukea lähipiiristä ja tarvittaessa vaikka ostopalveluista. Olenkin alkanut budjetoimaan menoja niin, että meillä olisi mahdollisuus toisinaan esimerkiksi siivouspalveluihin, jos koemme sen tarpeelliseksi. Ja onneksemme mieheni pystyy järjestelemään töitään joustavasti, jolloin meille jää sekä yhteistä aikaa että minulle aikaa myös omiin harrastuksiin tai ainakin pieniin liikuntahetkiin.

Ymmärrämme toki realiteetit ja sen, että maailma ei ole vaaleanpunaista hattaraa. Vauva voi yhtä lailla olla yhteistyökykyinen joogaaja kanssani tai mahakipujen kanssa kärsivä koliikkivauva. Aina voi tulla yllättäviä taloudellisia haasteita. Saatan sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tai voi syttyä kolmas maailmansota. Mikään näistä ei kuitenkaan ole todellisuutta juuri nyt, joten en halua uhrata sille energiaani.

Uskon, että jo tietoinen päätöksemme tulevaisuuden tavoitteesta on ensimmäinen askel onnellisuuden polulla. Toinen askel oli yhteisen unelmakartan työstäminen. Kiireetön sunnuntaiaamu, hyvää maitokahvia, kasa vanhoja lehtiä ja kahdet fiskarsit tuottivat kauniin yhteisen tavoitetaulun tuleville vuosillemme.

Jos odotusaika sallii pienen pysähdyksen teille kanssaodottajasiskot, suosittelen heittäytymään hetkeksi haaveiden aalloille!

Vauvauutisen tunnekuohuja uusperheessä

Kasvava vatsakumpuni ja raskauden eteneminen kriittisen ensimmäisen kolmanneksen yli on johtanut siihen, että on ollut aika kertoa tulevasta vauvasta lähipiirille. Vauvauutisen kertominen on ollut yllättävän vaikeaa, ihanaa ja jännittävää yhtä aikaa. Lisämausteensa tilanteeseemme antaa uusperhe, johon meillä kuuluu mieheni lapset sekä lasten äiti nykyisen puolisonsa kanssa.

Jo siinä vaiheessa, kun mieheni kanssa aloitimme keskustelut mahdollisesta yhteisestä vauvasta, pohdinnassa oli lapsen vaikutus lisäksemme mieheni aiempiin lapsiin ja tähän meidän koko uusperhekuvioon. Mietimme paljon etukäteen eri osapuolten tunnereaktioita ja miten voimme mahdollisimman hienovaraisesti asiasta kertomisen hoitaa. Oletin etukäteen, että uutinen herättää perhekuviossamme varmasti monenlaisia tunteita, mutta uskoin samalla, että omalla toiminnallamme voimme vaikuttaa, miten asiat etenevät. Surffasin netissä uusperhesivustoilla etsien ihmisten kokemuksia vauvan tulosta uusperheeseen ja yritin saada vinkkejä neuvolasta. Ottaen huomioon uusperheiden yleisyyden, tietoa oli tarjolla yllättävän vähän.

Jännitin etukäteen todella paljon mieheni exälle ja hänen puolisolleen asian kertomista. Halusimme olla mahdollisimman hienovaraisia ja mietimme, miten kertoisimme asiasta kaikkien tunteita kunnioittaen. Luotimme samalla siihen, että he arvostavat, kun saavat kuulla uutisen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tunnistin itsessäni huolen siitä, että entä jos vauvauutinen ei olisikaan heille positiivinen asia. Onhan inhimillistä, että edellisiin suhteisiin liittyy aina omat kipinänsä ja kipupisteensä. Oli kuitenkin vaikea tunnustaa itselle se tosi asia, etteivät kaikki ehkä ole yhtä riemuissaan vauvauutisesta mitä itse olin.

Toinen iso jännitykseni liittyi mieheni lapsiin ja heidän reaktioihinsa. Mitä jos lapset protestoivatkin uutta tulokasta? Olin myös saanut kuulla, että vauvan tulo uusperheeseen voi laukaista erolapsissa tunteita vanhempien avioeroon liittyen. Uusi vauva kun vahvistaa entisestään sitä todellisuutta, että biologiset äiti ja isä eivät palaa enää yhteen. Lisäksi mustasukkaisuus olisi vähintäänkin inhimillinen tunnetila, kun oma paikka tuntuisi uhatulta. Ottaisinko itsekään ilolla vastaan sen, jos mieheni ilmoittaisi, että meille muuttaa nyt uusi Mirkku? Tämä uusi nainen nukkuisi rakkaani kanssa samassa sängyssä ja vaatisi varsinkin aluksi täysivaltaista huomiota. Ai niin, ja eihän haittaa, jos uusi perheenjäsenemme saa vanhat ja pieneksi jääneet vaatteeni? Kyllä siinä itse kullakin varmasti mustasukkaisuuden liekit leimahtaisivat.

No nyt vauvauutinen on kerrottu kaikille uusperheemme jäsenille ja onnekseni voin todeta, että pelkoni olivat turhia. Keskustelu mieheni exän ja hänen puolisonsa välillä meni mielestäni niin hyvin, kuin se uusperheen dynamikka huomioon ottaen voi mennä. Keskustelusta jäi itselleni hyvä mieli. Mieheni lasten reaktiot ylittivät myös moninkertaisesti odotukseni. En olisi voinut edes parhaissa toiveissani unelmoida heidän iloaan ja innostustaan, jonka uutinen tulevasta pikkuveljestä tai -siskosta sai aikaiseksi. Lasten silmät säihkyivät ja he alkoivat heti miettiä, mitä kaikkea vauvan kanssa voi tehdä. Vau, ihan oikeastiko? ja Olen aina halunnut pikkusisaruksen! lausahdukset kaikuivat kodissamme, kun kerroimme vauvasta. Oli hellyttävää, miten lapset olisivat halunneet kertoa uutisesta koko maailmalle, heistä tulee isoveljiä.

Optimisti minussa on onnellinen siitä, että ensimmäinen erä uusperheemme uudelleen muotoutumisessa päättyi positiiviseen tulokseen. Realisti-minä puolestaan ymmärtää, että olemme vasta prosessin alussa ja jokainen hakee tässä muutoksessa paikkaansa. Vaikka uusperhe asettaa raskaus- ja erityisesti vauva-aikaan omat haasteensa, on se myös mielestäni valtava rikkaus. Uusperheeseen, siinä missä ydinperheeseenkin, kuuluvat erilaiset tunnesuhteet ja toisinaan jopa klikit, mutta parhaimmillaan se on fiksujen ja ihanien ihmisten verkosto, jossa voidaan olla toinen toistensa tukena. Olen kiitollinen tilanteestamme, jossa kaikilla osapuolilla on lopulta sama päämäärä: perhe, jossa jokaisella on hyvä olla.

Apua, röntgeniin?

Alkuviikko toi sateiden lisäksi tummia pilviä myös terveysrintamalle. Auttaminen kävi tällä kertaa kalliiksi, kun naapurille ovea avatessa sain rautaportin nilkoilleni. Se ääni, mikä jalasta lähti... Jo pelkkä rätinä kertoi siitä, että nyt kävi pahasti ja saman viestin antoi jalkaan iskenyt kipu. Ei puhettakaan, että jalalle olisi enää voinut varata painoa. Siispä soitto taksiasemalle ja tie vei tapaturmaklinikalle.

Lääkäri arvioi jalkaa ja kävi läpi luut ja nivelet. Paha revähdys tai murtuma. Tarkistetaan röntgenissä. Ehdin juuri ja juuri kysyä, onko röntgen turvallinen näin raskaana ollessa. Lääkäri totesi, että toimenpiteessä laitettava suojaus riittää hyvin ja pian olinkin jo röntgenhuoneen ovella.

En osannut kyseenalaistaa lääkärin ohjeistusta ennen kuin röntgenhoitaja totesi, että olen sitten suostumassa toimenpiteeseen, jota ei suositella raskausaikana, ja jolla voi olla vaikutuksia sikiöön. Öö, en ole. Tai siis mumisin hädissäni, että ei minulle annettu vaihtoehtoja. Kyyneleet vierivät jo poskiani pitkin, kun tajusin asian ristiriitaisuuden, oma hoitoni voi olla riski lapselle. Röntgenhoitaja kävi rauhallisesti asian läpi ja totesi, että koskaan röntgeniä ei voida tehdä niin, ettei se aiheuttaisi säteilyä koko kehoon. Säteily yltäisi siis myös kohtuun ja vauvaan, vaikka onnekseni kuvattava kohde onkin kaukana vatsasta. En tiennyt mitä tehdä ja röntgenin henkilökunta totesi, että potilas saa aina päättää suostuuko kuvattavaksi. Vastentahtoisesti ei röntgenkuvausta ole järkevää tehdä.

Niinpä köpöttelin kepeilläni takaisin ensimmäisen lääkärin pakeille, ilman röntgenkuvia. Itkin, etten ole valmis siihen, että vaarantaisin millään lailla vauvan tilannetta. Nyt toisella tapaamisellamme hän kertoi, että kuvauksen aiheuttama säteily vastaa noin kolmea ylimääräistä päiväsäteilyannosta, jonka muutenkin saamme. Okei, olisiko joku voinut sanoa tuon jo aikaisemmin? Jos raskaana olevalta naiseltä kysytään, oletko valmis toimenpiteeseen, josta voi olla vaaraa lapselle, niin vastaus on melko todennäköisesti ei. Mutta jos röntgenin todellinen, ja tällä kertaa melko pieni, säteilyriski tuodaan selväsanaisesti esiin samalle odottavalle äidille, niin potilas arvioi hoidon tarpeellisuutta varmasti eri lailla.

Päädyimme hoitavan lääkärin kanssa siis siihen, että tilannetta tarkkaillaan pari päivää. Hoitona lepo ja kepeillä tuettu kävely on joka tapauksssa asianmukaista, joten haittaa röntgenin tekemättä jättämisestä ei ole. Nyt muutaman yön yli nukuttuani ajattelen, että tarvittaessa röntgenin voisi tehdä. Kysyin asiaa vielä neuvolalääkäriltäni, jolle minulla sattui olemaan aika varattuna. Hän totesi, että jalka voidaan hyvin kuvata, jos sille on tarvetta, mutta turhia säteilyhaittoja kannattaa toki välttää. Tapauksessani röntgensäteilyn riski lapselle on täysin teoreettinen.

Opetus tästä episodista itselleni oli se, että potilaana täytyy pitää oikeuksistaan kiinni ja on osattava pyytää selkeitä vastauksia asioihin, joista itse ei tiedä. Toki lääkärin ammattitaitoon on hyvä luottaa, mutta kokemukseni osoitti, että eri alojen asiantuntijoilla on eri näkökulma asiaan. Löysin Lääkärilehden artikkelista (klik) mielestäni hyvän ohjeen raskauden ja röntgentutkimusten pohdintaan: 

Käytännön työssä on osattava arvioida sikiölle ja äidille säteilystä aiheutuva riski suhteessa tutkimuksesta saatavaan hyötyyn ja pystyttävä kertomaan tästä ymmärrettävästi myös raskaana olevalle.

Olen tyytyväinen päätöksestäni jättää röntgenkuvaus tekemättä. En ole valmis ottamaan edes teoreettista riskiä vauvan terveyteen liittyen, jos se ei ole pakollista. Samalla ennaltaehkäisen myös haittoja mielenterveydelleni. Nyt röntgenin todelliset haitat tunnistaessani tiedän, että todennäköisesti suurin riskitekijä raskaudelleni olisi toimenpiteen jälkeinen stressitila, kun miettisin, mitä vaikutuksia lapsi on säteilystä voinut saada.

Mikä parasta, kohdallani röntgen olisi ollut tällä kertaa ilmeisesti turha. Jalka osoittaa muutaman lepopäivän jälkeen parantumisen merkkejä. Ehkäpä voin kohta nakata kävelykepit nurkkaan ja jatkaa taas huolettomammin mielin tätä ihanaa odotusta. 

Raskaus ja kahvi

Kahvi, tuo suuri nautinto elämässäni ja lepohetken paikka arjessani. Järkytyin raskauden alussa, kun tajusin, ettei kahvia suositella odotusaikana. Sushille, juustoille ja graavikalalle on helppo löytää korvaava makunautinto ja alkoholiton kuohuviinikin kelpaa, mutta kahville en vain ole löytänyt korvaajaa. En sen maulle enkä sille rentouttavalle tunteelle, kun kahvilassa saa höyryävän cafe au lait´n eteensä.

Neuvolasta saamani suosituksen mukaan kofeiinia voi raskausaikana nauttia 300 mg päivässä, mikä vastaa noin kolmea 1,5 desin kahvikuppia. Tähän lukuun lasketaan siis kaikki päivän aikana nautittu kofeiini esimerkiksi myös teestä tai suklaasta. Jäin hieman epäilemään neuvolan suosituksia, sillä terveydenhoitajamme totesi kahvista keskusteltaessa, että suomalaiset ovat kahvikansaa ja suositus on siksi yläkanttiin.Tiesin kyllä, että raskausajan ruokasuositukset ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia, joten nyt halusin lisäfaktaa siitä, mitkä kahvin tieteelliset vaikutukset raskauteen ovat.

Yksi kiinnostava pohjoismainen tutkimus (klik) löytyi viime vuodelta. Tässä tutkimuksessa oli seurattu liki 60 000 norjalaisodottajaa ja arvioitu heidän kahvinjuontinsa ja raskauden etenemisen yhteyttä. Tutkimuksessa havaittiin, että runsaasti kahvia juoneet naiset synnyttivät lapsensa pienempinä kuin vain vähän kahvia nauttineet naiset. Kuitenkaan täyttä varmuutta kahvin vaikutuksesta syntymäpainoon ei pystytty osoittamaan.

Uskon, että tutkimustuloksia raskausajan kahvinjuonnista on moneen lähtöön. Samoin on suositusten laita, esimerkiksi Yhdysvalloissa kofeiinin saantisuositus on pienempi kuin meillä ollen 200 mg päivässä. Sinänsähän mitään erityistä syytä kofeiinin saannille raskaus aikana en ole kuullut olevan, joten totaalikieltäytyminen on myös perusteltua.

Itse olen valinnut kahvin juonnin jatkamisen. Kuin huonoa omatuntoa vähentääkseni olen tietoisesti rajoittanut nauttimani kahvin määrää. En ole aiemminkaan ollut suurkuluttaja, mutta pari kuppia kahvia on päivän aikana voinut kulua. Nyt olen tyytynyt yhteen kahviannokseen ja välillä tulee päiviä etten juo kahvia lainkaan. Muutos ei lopulta ole ollut vaikea, sillä olen panostanut määrän sijaan laatuun. Jo ennen raskauttakin olen sijoittanut aikaa ja vaivaa hyvän kahvin valmsitamiseen, mutta nyt olen vielä entistä tarkempi. Haluan, että harvat kahvihetkeni ovat täyttä nautintoa.

Toistaiseksi valintani tuntuu hyvältä. Keskitie sopii minulle kahvin osalta paremmin kuin puritaani kieltäytyminen. Jos olotilani pysyy hyvänä ja saan kahvista jatkossakin pienen ilon arkeeni, niin pitäydyn varmasti linjassani. Onnittelen kuitenkin teitä odottavat kanssasiskot, joilla mielenvoima on ollut vahvempi ja olette päässeet irti kahvin lumoista.

Kotidoppler, pitkien viikkojen pelastus

Olen läpi raskauden suhtautunut odotukseen suhteellisen stressittömästi. Jokaiseen raskauteen liittyy varmasti pelkoja ja huolta, mutta koen pystyneeni pitämään stressitasoni siedettävällä tasolla. 

Poikkeus tilanteeseen tapahtui kuitenkin pari viikkoa sitten. Hormonimyrsky yhdistettynä ensimmäisen raskauden ihmeellisyyteen sai aikaan pienimuotoisen kriisin elämässäni. Itkin käytännössä kokonaisen viikonlopun sitä, että minun pitäisi elää elämäni onnellisinta aikaa ja silti mieleni täytti vain pelko ja huoli tulevasta. Koin, että ensimmäisen raskauden ainutlaatuinen aika valuu hukkaan enkä saa nautittua siitä, vaikka haluaisinkin. Ja tämä ahdistukseni lisäsi vain oravanpyörän vauhtia, kun stressaannuin siitä, miten huoli ja stressi voivat kenties vahingoittaa vauvaa. Pystyin liki tuntemaan sen, miten stressihormoniksikin kutsuttu kortisoli imeytyi istukan läpi pieneen ihmiseen sisälläni. Ja tämä tietysti lisäsi itkua entisestään.

Tästä pari päivää myöhemmin kävin neuvolassa tarkistuttamassa vauvan sydänäänet. Olin varma, että olin aiheuttanut vauvalle vahinkoa ahdistuksellani ja itkukohtauksillani, joten halusin kuulla, että kaikki oli hyvin. Rationaalista minääni hävetti mennä neuvolaan asian takia, mutta tunnepuolen minä vaati, että selvitän vauvan voinnin.

Helpotus oli valtava, kun merenkohinan kaltaisesta huminasta nousi esiin tasainen sydämen jyskyttävä ääni. Terveydenhoitaja kehui rohkaisevasti hyvästä ja tasaisesta sykkeestä ja kertoi, ettei ainakaan tiedä kenenkään keskenmenon aiheutuneen stressistä. Lisäksi hän totesi ymmärtävänsä, miten nämä alkuraskauden ajat ennen vauvan liikkeiden tuntemista ovat pitkiä viikkoja. Saatoin aistia terveydenhoitajan sympaattisesta käytöksestä ja rauhoittavista lauseista, etten ollut ensimmäinen esikoistaan odottava äiti, joka tuli saman huolen kanssa neuvolaan.

Kokemuksesta viisastuneena päätin hankkia kotiin dopplerin vauvan sykkeen selvittämiseksi. UnbornHeart kotidoppler on osoittautunut oivaksi keinoksi rauhoittaa mieltä. Sydämen sykettä saa aina hetken aikaa etsiä, mutta lopulta syke on ainakin lyhyeksi ajaksi piirtynyt laitteeseen. Se riittää minulle, tiedän, että vauvalla on kaikki hyvin.

Viikkoja on nyt kasassa 16+2. Odotan jo liikkeiden tuntemista, mutta ilmeisesti voi vielä mennä tovi, ennen kuin vauva antaa merkkejä itsestään. En osaa edes kuvitella, miltä vauvan liikkeet voivat tuntua. Jo sydänäänien kuuleminen on ihmeellistä ja tunteita nostattavaa, joten oman lapsen liikehdintä kohdussa saa varmasti tämän äidin kyynelkanavat virtaamaan. Sillä kertaa toivottavasti onnesta.

Positiivisen ajattelun voima

Jos moittisimme samalla tavalla muita kuin moitimme itseämme, meillä ei olisi enää ystäviä, totesi upea ja suuresti ihailemani joogaopettaja Kylli Kukk tämän viikon Helsingin Sanomissa (klik). Jutussa minua puhutteli erityisesti ajatus siitä, että kunkin meistä tulisi ajatella kauniimmin itsestään. Törmäsin asiaan pian toistamiseen lukiessani Minna Haatajan kirjaa Hyvä syntymä. Kirjassa tuodaan esiin positiivisten affirmaatioiden voima raskauteen ja synnytykseen liittyen.

Molempien naisten lähtökohta positiivisuuden lisäämisestä arjen ajatteluun tuntuu läheiseltä, sillä uskon myönteisen ajattelun voimaan. Silti nyt vauvan odotukseen liittyen huomasin laiminlyöneeni periaatteitani. Kuinka monesti olen mielessäni ajatellut, että raskaus tekee minut kauniiksi tai synnytys sujuu hyvin? Muutamia kertoja kyllä, mutta rehellisyyden nimissä valtaosa ajatuksiani ovat olleet pelkoja ja huolta aina raskausarvista synnytyskomplikaatioihin ja keskenmenosta synnytyksen jälkeisen masennuksen mahdollisuuteen.

Olen raskauden ensi metreistä asti halunnut nauttia odotuksesta ja iloita tulevasta vauvasta. Onhan kyseessä ensimmäinen raskauteni, täysin uusi ja uniikki kokemus. Olen kokenut päivittäin onnellisuutta, mutta samalla olen sallinut turhille peloille liian suuren tilan ajatuksissani. Omien ajatusteni vuoksi en ole antanut itselleni mahdollisuutta nauttia joka hetkestä, hehkua ja iloita. Sen sijaan, että olisin kokenut raskauden muutokset luonnollisena kehityksenä ja kiinnostavana muutoskaarena, olen nähnyt edessäni uhkakuvia ja tunnustelut mahdollisia kipuja pelon linssien läpi. Olen muun muassa lukenut kymmeniä tutkimuksia keskenmenon riskeistä. Mietin, miksi en ole kirjoittanut hakukoneen tekstikenttään sanoja "onnellinen raskaus".

Eilen kävelyllä tunsin jomottavan vihlovaa kipua alavatsalla ja lonkan seudulla. Tuttuun tapaan ajatus mahdollisesta keskenmenosta tai muusta uhkasta nousi välittömästi mieleeni. Tajusin kuitenkin samalla, että nyt olen juuri sillä vedenjakalla, jossa valitsen omat ajatukseni. Tein toisen valinnan. Kipua tunnustellessa mietin, että siellä se vauva ilmoittaa olemassa olostaan kohdun kasvutuntemusten kautta. Ihanaa, vatsani kasvaa ja lantioni tekee tilaa uudelle ihmiselle. Muutama sekunti, uudet ajatukset ja valtava onnellisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni.

Myöhemmin kerroin miehelleni uudesta ajattelutavasta. Pyysin, voisimmeko jatkossa sanoa päivittäin positiivisia asioita raskauteen, synnytykseen ja tulevaan vauva-aikaan liittyen. Emme tarvitse liian sokeroituja naminami-lauseita, mutta uskon, että aidoille positiivisille ja hyvään tulevaisuuteen uskoville ajatuksille on tässä elämänmuutoksessa tilaa. Silloin niillä on myös vahvempi todennäköisyys toteutua. Ja vielä samana iltana keskustelujen lomassa sanoimme toisillemme kannustavia lauseita, kuten sinusta tulee loistava isä ja uskon, että synnytys tulee sujumaan hyvin. Tunnen jo nyt uuden näkökulman voiman sisälläni. Olen luottavaisempi, tyytyväisempi ja osaan iloita päivittäisistä pienistä kehoni viesteistä. Ah, mikä ihana raskaus!

Äitiyden pelko

Kun olen kertonut läheisilleni raskaudesta, osa heistä on ollut avoimesti asiasta yllättyneitä. Iloisia toki, mutta yllättyneitä. Lapsuuden ystävänikin totesi suoraan, ettei ole ollut varma, haluanko edes koskaan lapsia. En tiennyt sitä aiemmin itsekään.

Nyt ymmärrän, että olen pelännyt äitiyttä. Ja pelkään ehkä yhä. Itse asiassa mitä todellisemmaksi asia on muuttumassa, sitä enemmän kysymyksiä ja epävarmuutta virtaa mieleeni. Samaan aikaan koen, että olen valmis elämään epävarmuuden kanssa. Siksi varmasti olen osaltaan rohkaistunut ottamaan tämän askeleen elämässäni.

En ole koskaan mieltänyt itseäni äiti-ihmiseksi. Sellaiseksi iloiseksi ja reippaaksi hiekkalaatikon laidalla istujaksi, joka keskustelee toisten äitien kanssa sormiruokailun aloittamisesta tai kurahousujen kiinnitysmekanismeista.  En tunne lasten maailmaa. Lapset eivät automaattisesti aiheuta minussa innostusta tai ihailua, vaan lapsen persoonasta riippuen pidän hänestä tai en. Ihailen kyllä lasten välittömyyttä ja aitoutta, mutta samalla se kauhistuttaa. Oma haavoittuvuus tulee esiin lasten seurassa.

Jollain tapaa kadehdin niitä naisia, jotka tuntuvat olevan kuin luotuja äideiksi. Tuntuisi varmasti helpommalta, jos vastaukset kaikkiin epävarmuuksiin löytyisi jo sisältäni. Mutta onko sellaisia äitejä olemassa? Onko jokaisen sittenkin kuljettava oma tiensä siihen varmuuteen, jota ihailen ohikulkevissa naisissa rattaiden ja lasten kanssa? Ovatko ehkä hekin olleet yhtä epävarmoja kuin minä nyt? Voinko kasvaa tuohon samaan äitiyteen?

On perusteltua kysyä, miksi haluan äidiksi, jos pelkään sitä. Yhteen tärkeään asiaan kuitenkin havahduin viime vuosien aikana. Ymmärsin, että on erilaista äitiyttä. Ei tarvinnut kuin pysähtyä miettimään lähipiirini äitejä aina omasta äidistäni lähtien, kun tajusin, että kukaan heistä ei ole tuo pääni sisällä oleva stereotypian hiekkalaatikkoäiti. Ei täydellinen, ei aina oikeita vastauksia antava. Silti he kaikki ovat silmissäni upeita äitejä.

En näe, että olisi vain yhdenlaista oikeaa äitiyttä. Ei ehkä edes oikeaa tai väärää. Ei onnistunutta tai epäonnistunutta. Todennäköisesti äitiydessä on vain paljon rakkautta, yritystä ja oppimista. Ja oman keskeneräisyytensä hyväksymistä. Niinpä olen avannut sydämeni tälle kaikelle uudelle, olen kokenut olevani valmis lapselle ja vanhemmuudelle. Nöyränä ja innokkaana, äitiys täältä tullaan!